Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

 

Miten minusta tuli fieldisti

Joskus 1980-luvulla rakensimme oman talon, ja vähän aikaa siinä asuttuamme totesimme eräänä päivänä, että
kotiimme oli tullut sisään aivan outo kulkija, joka ei sinne kuulunut, eikä ollut ovikelloa edes soittanut, niin päätimme ottaa kotiimme koiran, joka ainakin kertoisi meille, jos taloon on tullut joku vieras henkilö.

Koirat olivat meille tuttuja jo lapsuudesta, sillä äidilläni oli aina joko yksi tai useampia koiria maalla, jossa olin asunut. Tutuksi tulivat colliet, rotikat, bernhardilaiset, huskit, samojedit ja monet muut rodut vuosien saatossa.

Kun olimme päättäneet ottaa koiran, rotu piti tietysti ensimmäiseksi päättää, ja kun töitteni puolesta tapasin paljon ihmisiä heidän kotonaan, tapasin kerran perheen, jolla oli kaksi erittäin tottelevaista ja hyväkäytöksistä koiraa, kiinnostuin heti rodusta, eli kiharakarvaisista noutajista, niinpä meille sitten tuli Absolutis-kennelistä musta 

Tane-niminen kihara.

Tane ja Julle mökillä Tane ja Julle mökillä Muutama vuosi myöhemmin sen kaveriksi tuli pienimünsterinseisoja

Julle, josta myöhemmin tulikin perheen varsinainen lemmikki ja

ilopilleri, erittäin hauska ja oppivainen koira.

Pitihän sitä sitten kasvattajan kehotuksesta mennä esittämään koiraa

näyttelyssä, kun kerran oli rotukoiran omakseen ottanut.

Menestys ei ollut kummoinen,  mutta kokemusta tuli sen verran, että mielenkiinto säilyi, ja myöhemmin Jullen kanssa sitä menestystäkin alkoi tulla ihan ryhmäsijoituksiin asti. 

 Vaan pian kävi paha takaisku, joka vei meiltä Tanen, se oli jostakin saanut myrkkyä, ja koira menehtyi siihen.

Kun aikamme mietittiin, niin päätettiin ottaa samanlainen koira, kunhan tilaisuus tulisi, ja tulihan se, pian meillä oli taas musta kiharakarvainen noutaja Caballus - kennelistä Topi nimeltään.

Julle  ja Topi Julle ja Topi

Nyt näyttelyissä käyminen kiinnosti vielä enemmän, ja vaikka Julle ei saanut muotovalion arvoa koetulosten puuttuessa, se sai mukavasti sijoituksia aivan viimeisiin päiviinsä asti.  

Jullen vanhetessa oli meillä aikomus ottaa seuraavaksi koiraksi joku 8-ryhmän koira, niin näyttelyt sattuisivat samaksi päiväksi, Julle  kun kuului 7-ryhmään, ja ryhmät olivat usein eri päivinä, ja se oli vähän hankalaa. 

 Seuraava rotu saisi olla pienempi kuin kihara, ja vähän haukkuva, Julle kun säikäytti isännän monta kertaa, kun sen vahtihaukku oli sellainen räjähtävä ja nopea, varsinkin kun isännän piti nukkua unensa päivällä työnsä takia.
Uudeksi roduksi päätimme ottaa sitten fieldspanielin, kunhan tutustuisimme siihen ensin. Niinpä kaikissa koiranäyttelyissä sitten kävimme katsastamassa millainen koira se fieldi oikein on, ja iloinen hännänhuiske paljasti, että sillä itsellään ainakin on kiva olla muiden koirien ja ihmisten seurassa. Sitten alkoi ahkera koirien myynti-ilmoitusten seuraaminen, ja netin tutkailu. Olimme juuri hankkineet nettiyhteyden, joten sen avulla etsintä onnistui entistä paremmin.  Noihin aikoihin toimin aktiivisemmin paikallisissa koirayhdistyksissä harjoittelemassa noutajien  ja seisojien  kokeisiin, ja  näyttelykoulutuksessa vetäjänä ja osallistujana.

 

Julle ja Moke Julle ja Moke Vuoden vaihteessa 2000-2001 saimme tietää, että meillä olisi mahdollisuus saada itsellemme fieldspanieli, ja niin me sitten saimmekin, Quibbles- kennelistä, Moken, josta taival fieldspanielien matkassa alkoi, ja se jatkuu vieläkin.
Moke ja GundeMoke ja Gunde

 

 

 

Sitten tuli Gunde.........

 

  Gunde ja Jane Gunde ja Jane

 

  ja Jane........... 

 Jane ja Aada Jane ja Aada

 

  ja vielä Aada.... 

mitenkähän tämä tästä jatkuu ? 


Se jää nähtäväksi .

 p.s.
Tätäkin kirjoittaessani ruskea fieldin kuono työntyy käsivarren alta ja ruskeat silmät kertovat, että olisi paljon

tärkeämpää lähteä ulos luontoon, kuin räpeltää mokoman koneen ääressä, joten niin on varmaan  sitten tehtävä.

 

Alla pari vanhaa Moken kuvaa                  

Moke neuvottelemassa Moke neuvottelemassa Moke patiollaMoke patiolla